Peliarvostelussa: Arkham Horror

Ryhmään Takahuone kirjoittanut 2013-07-09 15:47 Massi

Ropeconin testaajat Kirsi Rönkön johdolla pelasivat Arkham Horroria, lautapeliä, jonka vuoden 2005 version suunnittelun kulmakiviä on Ropeconin kunniavieras Kevin Wilson. Wilsonin antaman haastattelun Ropeconille voit lukea tästä (englanniksi)

Arkham Horror on H. P. Lovecraftin maailmaan sijoittuva yhteistyöpeli, joka on alun perin julkaistu vuonna 1987. Peli on uudelleen julkaistu vuosina 2005 ja 2007. Jos pelin historia kiinnostaa, siitä on hyvä artikkeli englanninkielisen wikipedian sivuilla. Itse olen tutustunut peliin vuoden 2008 tienoilla ja sitä on aikoinaan pelattu meillä noin kerran viikossa ja varmasti pelattaisiin vieläkin, elleivät häiden järjestäminen rajoittaisi vapaa-aikaamme.

Arkham on kuvitteellinen pikkukaupunki 1920-luvun Massachusettsissa. Lovecraftin maailma muistuttaa meidän maailmaamme, mutta maailmassa on lisäksi taikuutta, toisia ulottuvuuksia ja Suuria muinaisia. Suuret muinaiset ovat mahtavia olentoja, jotka joskus hallitsivat maapalloa, mutta jotka sittemmin vaipuivat uneen. Pelin idea on estää Suurta muinaista heräämästä ja tuhoamasta maailmaa.

Suuri muinainen pelin alussa.

Pelissä jokaiselle pelaajalle arvotaan tai valitaan hahmo, niin sanottu tutkija. Jokainen hahmo on erilainen ja jokaisella hahmolla on yksi tai useampi erikoisominaisuus. Hahmoille on kirjoitettu myös taustatarina, joka kertoo miksi hahmo on Arkhamissa. Se mahdollistaa pelin pelaamisen kahdella tavalla: yleisesti parhaaksi katsomallaan tavalla tai hahmon tarinaan ja maailmaan eläytyen. Tavasta riippumatta hahmojen tehtävä on tutkia ulottuvuuksien välisiä repeytymiä, taistella niistä tulleita hirviöitä vastaan ja yrittävät saada repeytymät katoamaan vierailemalla repeytymän takana toisissa ulottuvuuksissa. Siinä on hahmojen mielen ja ruumiin kestävyys koetuksella.

Pelaamme myös muita lautapelejä, mutta Arkham Horror houkuttaa usein. Jokainen peli on aina erilainen, koska Suurten muinaisten ominaisuudet vaihtelevat siinä missä tutkijoidenkin. Toisaalta pidän myös yhteistyö¬peli-aspektista: pelaajien välillä ei ole kilpailua, vaan pelataan yhdessä joko kaikki voittaen tai häviten. Pelissä on myös mielestäni sopivasti haastetta, sillä noin kolmannes peleistä päättyy tappioon. Voitto ei siis ole itsestään selvä.

Arkham Horror on pelinä aika monimutkainen. Olen kuullut, että Fantasy Flight Gamesin peleissä on yleensä paljon erilaisia osia, ja se sama pätee myös tähän peliin. Erilaisia merkkejä ja kortteja on valtavasti. Lisäksi säännöissä on paljon yksityiskohtia ja jonkin verran tulkinnan varaisuuksia. Monesti olemme huomanneet jonkin säännön unohtuneen, joten sillä ei kannata päätään vaivata liikaa. Yksi peli kannattaa pelata samalla sääntötulkinnalla alusta loppuun tai etsiä netistä vastausta mieltä askarruttaviin kysymyksiin.

Peli lähenee loppuaan ja aurinkokin laskee.

Yleisesti voidaan sanoa, että ensikertalaisilla ensimmäinen peli menee ihmettelyyn ja vasta toisen pelin kohdalla alkaa hahmottaa, mistä kaikessa pelissä on kyse tai mitä kannattaa milloinkin tehdä. Silti peli voi olla mielenkiintoinen tarinankerronnallisesti myös sille aloittelijalle. Lovecraftin kirjoihin tutustuneet löytävät paljon tuttuja hahmoja ja olioita pelistä ja saattavat siten saada pelistä vielä enemmän irti. Lovecraftin maailman tunteminen ei kuitenkaan ole tarpeen, pelistä voi nauttia hyvin, tietämättä maailmasta pelin tausta-ajatusta enempää, kuten minä.

Peliä voi pelata kerrallaan yhdestä kahdeksaan pelaajaa. Pelin suunnittelussa erilaiset pelaajamäärät on huomioitu siten, että tietyt sääntöihin liittyvät numeeriset arvot vaihtelevat pelaajamäärästä riippuen. Onneksi nämä luvut on havainnollistettu sääntökirjan takakannessa. Pääosin olemme pelanneet pelejä 4 tai 5 pelaajalla, mutta myös 3, 6 ja 7 hengen pelejä on kokeiltu ja aluksi harjoittelin pelin sääntöjä yksipelillä. Peli toimii mielestäni kaikilla pelaajamäärillä, eikä pelikokemus tai pelin haasteellisuus kärsi.

Peliin on saatavilla myös erilaisia lisäosia. Toiset lisäosat tuovat mukanaan yhden lisälaudan, joista jokainen on jokin Arkhamin lähistöllä oleva kylä. Laudattomat lisäosat puolestaan tuovat Arkhamiin uuden teeman, kuten Egyptologian näyttelyn tai kiertävän näytelmän. Molemmissa tapauksissa lisäosa voi tuoda myös uusia aspekteja peliin, kuten esimerkiksi henkilökohtaiset tehtävät tutkijoille. Lisäosissa on myös uusia muinaisia, tutkijoita, molempia puolia auttavia tahoja ja hirviöitä. Arkham Horroriin on kehitetty myös yksi lisäosien lisäosa, jossa on lisäsisältöä jokaiseen lisäosaan ja lisäksi komponentteja, joita voi ottaa mukaan mihin tahansa peliin. Yhteen peliin ei kuitenkaan kannata ottaa kuin yksi tai korkeintaan kaksi lisäosaa, koska muuten erilaiset teemat sekoittuvat liikaa, eikä lisäosan erikoisuudet tule kunnolla esiin.

Arkham Horror ei yleensä ole ihan lyhyt peli. Vuodesta 2011 olen pitänyt pelaamistamme peleistä tilastosivua. Keskimääräinen peli kestää noin 25 minuuttia pelaajaa kohden, ensikertalaisilla lähemmäs 30 minuuttia ja pitkään pelanneilla 20 minuuttia. Mainitsemani ajat eivät pidä sisällään pelin alkuvalmisteluja tai takaisin pakkaamista. Alkuvalmistelut vievät noin 20-60 minuutti, riippuen siitä, onko pelissä ensikertalaisia, joille pitää selittää sääntöjä ja jotka eivät osallistu valmisteluiden tekemiseen. Pelin lopettamiseen meillä yleensä kuuluu lisäosasta tulleiden korttien erottelu peruspeliin liittyvistä korteista, mutta se ei yleensä ole työlästä, jos kaikki pelaajat auttavat.

Pelistä on kerätty erilaista tilastotietoa myös muiden toimesta. Parhaiten siihen statistiikkaan pääsee käsiksi tämän keskustelupalstan ensimmäisen kirjoituksen kautta.

Aivan lopuksi haluan antaa neuvon siitä, mitä pelissä kannattaa tehdä, jos olet aloittamassa ensimmäisen pelisi Arkham Horroria: Jos mahdollista, kerää vihjeitä. Jos sinulla on 5 vihjemerkkiä tai enemmän, menen portista toiseen maailmaan ja yritä sinetöidä portti. Muista kuitenkin myös huolehtia siitä, että pelilaudalla olevien hirviöiden ja porttien määrä pysyy hallinnassa, ettei Suuri muinainen pääse heräämään vahingossa.

Teksti ja kuvat: Kirsi Rönkkö